torstai 31. maaliskuuta 2016

On se ilmoja pidellyt


Minä ja vauvamaha jumpataan
Odottelin tänään linja-autoa, kun minua alkoi jututtaa eräs nainen, jota mielessäni kutsun amerikkamummuksi. Olen aiemminkin saanut kunnian jutella hänen kanssaan ja lempinimensä hän on saanut siitä, että kehuu aina kovaan ääneen kyseistä maata, jossa on kuulemma asunut ja johon aikoo palata heti kun siihen on mahdollisuus. Hänen mielestäänkun kaikki on paremmin Ameriikassa, varsinkin terveydenhuolto ja vanhusten asema. Mikäs siinä, mielipiteitä on monia.

No, tällä kertaa kun hän oli saanut perinteisesti haukuttua Suomen ja kehuttua U.S.A:n, hän päätti jatkaa tutustumista kyselemällä minulta lasketun aikani perään. Tai hänen tarkat sanansa olivat "Milloin sinun lapsesi syntyy" kera merkitsevän katseen vatsaani. Minulta pääsi nauru ja korjasin ameriikanmummun oletusta raskaudestani. Mummu katsoi minua hetken, vilkaisi sivulleen ja jatkoi normaalisti "On kyllä ollut mukavia säitä tässä viime päivinä". Minä siihen myöntelemään ja sitten puhuimmekin hetken säästä, keväästä ja kesästä ennen kuin linja-auto huristeli paikalle.

Kohtaaminen tuntuu maininnanarvoiselta, koska se ei (kenties vastoin ennakko-odotuksia) pitänyt sisällään häpeää, nolostumista, loukkaantumista tai suuttumista. Minä en pahoittanut mieltäni enkä kokenut tarpeekseni vääntää vitsiä mummun erheellisestä kysymyksestä tai selittää ulkonäköäni tai mahdollisia keinoja, jolla pyrkisin sitä muuttamaan. Ruumiinmuotoni on sellainen, että sen saattaisi luulla pitävän sisällään enemmän kuin yhden ihmisen. Mitä sitten? Ei odottavan ihmisen vartalo ole häpeä tai nolous oikeasti raskaanaolevalle, miksi se olisi sitä minulle?

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Onko ihmisellä perusmuotoa?

Mietin 7 miljardia palloa, jotka edustavat pää- ja sivuvärien eri variaatioita ollen kuitenkin yksivärisiä. Muuten pallot ovat täysin identtisiä, mutta erivärisiä palloja olisi jokaista väriä eri määrät. Asettelisin pallot värijärjestyksessä pitkäksi nauhaksi niin, että lopulta palloista muodostuisi väriympyrä. Näiden väliin jakaisin silmämääräisesti eriväriset sävyt, jotta lopulta värit vaihtuisivat saumattomasti toisiinsa; sinisestä keltaiseen, keltaisesta punaiseen ja punaisesta siniseen. Joitakin värejä olisi enemmän, toisia taas vähemmän.

Sitten antaisin itselleni tehtävän arvottaa pallot järjestykseen -kenties jopa asettaa niille hinnat. Periaatteessahan pallot ovat aivan samanlaisia -ainoa ero on ulkonäöllinen. Voisin siis myydä kaikki samaan hintaan. Toisaalta taas, jos voisin keksiä perustellun syyn arvottaa ne erilaisiksi, voisin tuplata, triplata tai jopa satakertaistaa voittoni...

Ensiksi pitää tietenkin löytää pallojen kuningasväri, josta kaikki muut pallot ovat poikkeuksia ja sitten selittää miksi juuri tämä väri on on niin arvokas. Valitsisinko perusvärin summamutikassa vai edustuksen perusteella vai laskemalla keskiarvoja tai etsimällä mediaanin tai kysymällä neuvoa joltain muulta? Kenties luottaisin omaan intuitiooni ja valitsisin sen värin mikä tulee ensimmäisenä mieleen tai osuu ensimmäisenä silmään tai jotenkin muuten muistuttaa minua sisäisestä arvomaailmastani. Muilta ominaisuuksiltaanhan pallot ovat täysin samanlaisia, joten onko valinnallani edes kovasti merkitystä... valitsimpa minkä värin tahansa, useasta miljardista muusta pallosta tulee arvottomampia. Ei muuta.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Lapsuuden sankarille

Pidin ensimmäisen feministisen puheeni viidennellä luokalla. Jostain syystä osa meistä oppilaista oli vielä luokassa vaikka oli välitunti, ja riemastuin jostakin mitä luokkatoverini sanoi. En muista sanomisiani enää kunnolla, mutta perusajatuksena oli, että myös tytöt ovat vahvoja, päteviä ja arvokkaita. Toisin kuin tämä vastakappaleeni oli sanonut.

Muistan oman innostukseni -minusta tuntui kuin olisin löytänyt sisältäni jotain vahvaa ja tärkeää. Tunne ei kestänyt kauaa, kun lyhyen puheenvuoroni jälkeen katsoin kuulijakuntaani -muutamaa samanikäistä poikalasta. Tulkitsin heidän katseistaan hämmennystä ja säikähdystä. Ja tunsin häpeää siitä, että olin näin mielipiteilläni käyttäytynyt tytölle väärällä tavalla ja pelottanut poikia, joita kauan sen jälkeenkin ajattelin tunnevahvuuksiltaa heikkoina.

Tämä kokemus väritti ja kai välillä edelleenkin värittää käytöstäni mitä tulee feminististen mielipiteiden ilmaisuun. Tämä saattaa yllättää monta, joka minut tuntee, mutta kyllä, paljon jätin sanomatta. Koska koin, ettei niin saa tehdä, jos haluaa saada arvostusta ja hyvää kohtelua. Ja osaksi en tietenkään edes tiedostanut kaikkea sitä missä yhteiskuntamme sovinismi, patrarkaalisuus ja misogynia vääristivät maailmankatsomustani.

"Jouduin tappelemaan jokaisesta lisäsentistä
minihameisiini", muistan SMG:n kertoneen
sarjan alkuvuosista. Lähde
Onneksi elämässäni oli kuitenkin tilaisuuksia helliä sisälläni palavaa oikeudenmukaisuuden liekkiä. Yksi niistä oli lempitv-sarjani Buffy vampyyrintappaja. Huvittavasta nimestään huolimatta tämä tv-sarja on innoittanut College-kursseja, akateemisia tutkimuksia sekä auttanut erästä Anna-Kristiinaa kasvamaan tytöstä naiseksi.

Pitkään sarjan luoja Joss Whedon oli minun sankari. Mies, joka kirjoitti vahvoja hahmoja, jotka olivat naisia. Mies joka julkisesti tunnustautui feministiksi. Mies, josta kollegat puhuivat kauniisti, ja jonka luoma julkisuuskuva oli lähestyttävä. (Kyllä, korostan tarkoituksella sanaa "mies".)

Whedon on kuitenkin menettänyt sädekehäänsä sitä myötä, kun olen oppinut lisää feminismistä ja varsinkin intersektionaalisesta feminismistä. Esimerkiksi Whedonin tuotannossa näyttelijät ovat hyvännäköisiä ja enimmäkseen valkoisia/white passingeja. Cordelia Chase/Charisma Carpenter sai erikoisen kohtelun niin kameran edessä kuin takana viimeisinä vuosina. Ja Avengers-leffojen Musta Leski...

Ei sillä, että olisin kaivamassa talikoita ja soihtuja varastosta. Kukaan ei ole täydellinen, ja saan olla paljosta kiitollinen kyseiselle herralle ja hänen tuotannolleen. Mutta mielestäni on myös tärkeää tarkastella mielipiteitään kriittisesti sitä mukaan kun elämänkokemusta ja tietoa kertyy. Minulle feminismi on jatkuvaa uuden oppimista ja tuon tiedon soveltamista käytäntöön. Se on niin hyvien kuin huonojen asioiden tunnistamista -vaikka ne olisivatkin samassa paketissa.

Niin, että kiitos kaikesta hyvästä, Whedon. Kenties on jopa lohduttavaa, että myös sinulla on vielä paljon opittavaa omista etuoikeuksistasi ja valintojesi merkityksestä.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Dieetit eivät ole vastaus

Medicare on amerikkalainen, valtiollinen sosiaalivakuutusohjelma, jonka kautta yli 65-vuotiaat ja tiettyihin erityisryhmiin kuuluvat amerikkalaiset saavat terveydellistä hoitoa. Ohjelma rahoittaa myös lääkäreiden erikoistumisjaksoja ja tekee tutkimusta. Vuonna 2007 he tekivät meta-analyysin useammasta laihdutustutkimuksesta yli 50 vuoden ajalta ja julkaisivat tuloksista artikkelin American Psychologist -lehdessä. Artikkeli löytyy myös täältä. Tutkimuksen tarkoituksena oli ilmeisesti selvittää mitkä laihdutusmetodit olivat toimivia, jotta Medicare olisi voinut rahoittaa niiden antamista asiakkailleen (?).
Analysoiduista tutkimuksista oli saatu tietoa kalorien rajoittamiseen perustuvista laihdutusmenetelmistä ja niiden pitkäaikaisista tuloksista. Niiden mukaan yksi kolmesta laihduttajasta lihoo menettämänsä kilot takaisin korkojen kanssa.

Mielenkiintoista on, että meta-analyysin tekijät kokivat, että heidän analysoimat tutkimukset todennäköisesti aliarvioivat laihduttamisen kielteisiä vaikutuksia. Heidän mielestään niissä oli useita metodologisia ongelmia, jotka johtivat puolueellisiin tuloksiin siitä miten hyvin painonpudotusta ylläpidettiin. Lisäksi analysoidut tutkimukset eivät osoittaneet, että painonpudotus olisi johtanut merkittäviin terveyshyötyihin.

Yhteenvetona artikkelin abstraktissa todetaan, että ei ole olemassa tukea ajatukselle, että dieetit johtaisivat pysyvään painonputoamiseen tai terveyshyötyihin.

Lähde: 
Medicare's search for effective obesity treatments: Diets are not the answer. By Mann, Traci; Tomiyama, A. Janet; Wrestling, Erika; Lew, Ann-Marie; Samuels, Barbra; Chatman, Jason. Abstract: http://psycnet.apa.org/index.cfm?fa=buy.optionToBuy&id=2007-04834-008
Artikkeli: American Psyghologist, Vol 62(3), Apr 2007, 220-233

tiistai 17. marraskuuta 2015

Mitä tänään syötäisiin?

Maailmanlaajuisesti ajateltuna ruoka on etuoikeus, joka joillain on ja toisilla ei. Suomessa perustuslaissa lukee, että jokaisella olisi oikeus välttämättömään toimeentuloon, jotta he voisivat elää ihmisarvoista elämää. Toimeentulotukilain perusteella ihmisarvoiseen elämään kuuluu vähintää 142,737 euroa ruokarahaa kuussa (perusosa 485,50 x ruoan osuus 49% - mahdollinen perusosan leikkaus -40% perusosasta). Se tekee 30 päivän kuukaudessa 4,75 euron päiväbudjetin. 

Mitä sinä ostaisi kaupasta 33 eurolla, kun tietäisit, että ruoan pitäisi riittää koko viikoksi? Voisitko noudattaa terveellistä ateriarytmiä ja lautasmallia? Voisitko suosia kotimaista ja luomua? Voisitko miettiä sitä mikä maistuu hyvältä -koskaan? 

Tiukkaa on myös muilla kuin toimeentulotuen suurimmilla uhreilla. Perustoimeentulotukikin on ruoan osalta vain 238 euroa. Kelan etuuksilla tulot nousevat harvoin satasta korkeammiksi. Matalapalkkaiset ja/tai velkaiset ihmiset voivat olla vielä huonommassa jamassa, jos yrittävät selvitä arjesta ilman ulosottoa ja maksuhäiriömerkintää.

On niin helppoa unohtaa, että tässä asiassa valinnanvara on etuoikeus myös meillä Suomessa. Meille onnekkaille kilohinta on säästökeino, ei elinehto. Me onnekkaat voimme tuskastella kahvitauoilla ainaisen ruoanlaiton suunnittelua, kun koskaan ei keksi mitään uutta. Me superonnekkaat voidaan antaa jonkun muun tehdä ruoat ja maksaa siitä hyvästä erillistä hintaa.

En tietenkään tarkoita, että kenenkään tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä ruokaostoksistaan tai ulkona syömisistään. Meillä jokaisella on oikeus käytää rahamme niin kuin haluamme. Mutta kiitollisuus ei ole koskaan pahasta, ja omien etuoikeuksien tunteminen auttaa olemaan parempi kanssaihminen.


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tunnustetaan väriä

Ranskassa tapahtuneiden terroristihyökkäyksien jälkeen Facebook on tarjonnut vaihtoehtoa ladata Ranskan lipun värit oman profiilikuvan päälle. "Change your profile picture to support France and the people of Paris." appsissä sanotaan. Koska Facebook on iso osa elämääni ja tapaani kommunikoida ystävieni kanssa (ja profiilikuvan kautta myös muun maailman kanssa), appsin ottaminen käyttöön omalla kohdallani on herättänyt minussa paljon ajatuksia.

Minun tämän hetkinen käsitykseni maailmasta on, että Pariisin tapahtumat ovat arkipäivää Lähi-Idän sota-alueilla. Juuri sosiaalisen median kautta olen oppinut, että tässä samaan aikaan pahoja asioita on tapahtunut myös Beirutissa, Libanonissa, ja Baghdadissa, Irakissa. Kaikkien iskujan takana on ilmeisesti sama terroristijärjestö

U.S.A.:ssa on käyty tämä vuosi keskustelua aiheesta "Black lives matter", joka on ollut reaktio mm. poliisien systemaattiseen rasismiin ja väkivaltaan afrikanamerikkalaisia kansalaisia kohtaan. Vastapuoli on halunnut muuttaa moton muotoon "All lives matter" -ymmärtämättä, että alkuperäisessä väittämässä on kyse nostaa esille ongelmia, joita tietty vähemmistäasemainen kansanryhmä heillä kokee. Sanomalla "Black lives matter" kukaan ei väitä, etteikö myös väittämä "All lives matter" olisi totta, sillä vain pyritään muuttamaan status quota, jossa tummien kuolemat eivät nostata samanlaista julkista surua kuin vaaleiden.

Tiettyyn pisteeseen asti Ranskan terroritekojen tuomitseminen ja kansalaisten tukeminen ei tietenkään ole poissa muilta kansoilta ja heitä kohdanneilta tragedioilta. Se, että Facebookissa valitsee profiilikuvalleen punavalkosiniset värit ei tarkoita, että hyväksyisi tai ei välittäisi Lähi-Idän tapahtumista. Mutta pitääkö tämä yllä status quota, jossa länsimaalaisten elämät ovat tärkeämpiä kuin muunmaalaisten? Vaihtoehtonahan voisi olla symboli, jolla tuomitaan kaikki terrorismi tai tuetaan kaikkia hädässä olevia terrorien uhreja.

Ranska on länsimaa, se on kehittynyt maa, se on maa, jossa halutaan asua ja jonne halutaan matkustaa. Enemmistö ei kyseenalaista Ranskan läsnäoloa EU:ssa tai YK:ssa. Enemmistö ei pidä ranskalaisia "muina" tai liitä heihin ennakkoluuloja, jotka vaikuttaisivat  radikaalisti heidän saamaansa kohteluun muissa maissa. Ranska ja sen kansalaiset ovat siis osa "meitä", osa taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista valtaapitävää enemmistöä.

Ranska on myös maa, joka on ollut siirtomaavalta, "muita" valloittava kansa. Ranska on käynyt yhden verisimmistä siirtomaasodista Algeriassa vuosina 1952-1962(!). Tälläkin hetkellä Ranska pommittaa Syyriaa eli on sodassa. (Kutsuuko kukaan länsimaista pommia, joka tappaa siviilejä Lähi-Idässä, terrorismiksi?) Mikään näistä ei tietenkään ole yksittäisen rivikansalaisen syytä eikä oikeuta Pariisin tapahtumia. Mutta ne osoittava, että huolimatta ajattelutavasta "meistä ja muista", ei Ranska ole sen sivistyneempi tai viattomampi kuin mikään muukaan maa. Siksi sitä kohdannut tragedia on aivan yhtä merkittävä kuin esimerkiksi Libanonia ja Irakia kohdanneet tragediat.

Se mikä saa minut hesitoimaan esimerkiksi Facebookprofiilinivärien vaihtamista on Libanonin ja Irakin asema maailman markkinoilla. Ranska on osa maailmanlaajuista valtaapitävää eliittiä, Libanon ja Irak eivät ole. Lähi-idässä sota ja terrorismi ovat niin arkipäivää, että sieltä on lähtenyt valtavat massat pakolaisia Eurooppaan, joka nähdään rauhan ja oikeudenmukaisuuden tyyssijana. Julkinen sana ei edes välttämättä kerro meille kaikista hyökkäyksistä Lähi-Idän kansalaisia kohtaan. Ainakaan ne eivät revittele niistä samanlaisia otsikoita kuin Ranskasta. Eikä enemmistö kansalaisista jaksa enää lotkauttaa korvaansa koko asialle.

Yhteenvetona pohdinnoistani (ja miettikää mistä kaikki lähti liikkeelle) voisin sanoa, että en tunnusta väriä Facebookissa. En siksi, että jotenkin osoittaisin mieltäni tai ajattelisin että se olisi väärin, vaan siksi että minua nolottaa, etten ole enempää tietoinen kanssasisarieni ja -veljieni elämästä myös muualla kuin Euroopassa.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Aurinkorusinat

What happens to a dream deferred?

Does it dry up
Like a raisin in the sun?
Or fester like a sore—
And then run?
Does it stink like rotten meat?
Or crust and sugar over—
Like a syrupy sweet?

Maybe it just sags
Like a heavy load.


Or does it explode?


Harlem (What happens to a dream deferred?) by Langston Hughes


Kivun ja järkytyksen hetkellä ihminen pysähtyy ja etsii turvapaikkaa. Joskus se on jumala, joskus perhe, joskus luonto, joskus tieto. Minulla se on taide kuten runot ja lyriikat. Niiden avulla jäsennän maailmaa ja peilaan omia ajatuksiani siitä. Sanat ovat voimakkaita, niillä on merkitystä, ilman niitä maailma olisi puolikas. Aika etenee, mutta ilman sanoja minä en.